Mieli se vain painuu maahan. Toivon hartaasti, että tämä johtuu nyt parin viime viikon kiireisestä aikataulusta, eikä muusta. Ei ainakaan työ-päiväkotiarjesta, kun vielä on vaihdos uuteen työpaikkaankin edes. Sitten voi olla ettei tämä helpota jouluunkaan mennessä. Eilen illalla paloi käämit tyystin, eikä tänään ole mieli kovin korkealla. Ihan tyypillistä minua, mieliala aaltoilee aina. Mutta kun tämä blogi tässä nyt on, niin avaudunpa sitten siitäkin. Olisi kiva saada se joskus hallintaankin.

Kaipa avain kaikkeen on se, etten tunne voivani vaikuttaa mihinkään itse. Osa siitä on kuviteltua estettä, osa varmaan todellisuuspohjaista. Todelliset esteetkin voisi varmasti ylittää, mikäli olisi riittävästi voimia - ja uskoa - keinojen löytymiseksi. Lannistun hyvin helposti, jos tehtävä vaikuttaa suurelta. Toisaalta jos tehtävä (kuten painonhallinta) vaikuttaa liian pieneltä (vaikka kolmen kilon painonpudotus), siihen ei viitsisi ryhtyä.

Liekö luonteenpiirre, vai opittu asia, että hyvin usein ajattelen, että en minä voi, ei minulla ole rahaa, tai alitajuisesti, etten ansaitse sitä. Muistan ajatelleeni jo aika pienenä, ehkä ennen kouluikää, että turha pyytää yhtään mitään, koska en kuitenkaan saa. Sainhan minä yhtä ja toista, mutta aika usein vanhempani tulkitsivat ehdotukseni "kun kaikilla muillakin on" - ei todelliseksi kiinnostukseksi. Esim. harrastusasioissa. Joten nykyäänkin pidättäydyn harrastamasta mitään, mikä vaatii vähänkään enemmän aikaa, rahaa tai opettelua. Vaihto-oppilaaksi lähdöstä ei aikoinaan ollut edes kahta kysymystä, kannattaako asiaa ottaa puheeksi, joten en sitten opiskeluaikanakaan tullut lähteneeksi vaihtoon, vaikka siitä olisi ollut paljon hyötyä. No, olisi siitä varmasti tullut verrattain isot kulutkin...Työnhakukin on ollut vaikeaa. Ensinnäkin olen arka, en halua kehua itseäni, enkä tunne että minussa olisi mitään työnhaun kannalta kehuttavaakaan. Päädyin opiskelemaan alaa, josta en ollut kiinnostunut, mutta ei minulla ollut voimia selvittää, mikä kiinnostaisi, kun en kerran päässyt toivomaani keskiasteen koulutukseen ensimmäisellä yrittämällä. Toisella ehkä olisin voinut päästä, mutta olin jo ehtinyt kotiutua uuteen opinahjooni, uusiin ystäviini ja uuteen kotikaupunkiini -eivätkä työllisyysnäkymätkään päätä huimanneet. No, yhdeksänkymmenluvun alussa minkään alan työllisyysnäkymät eivät huimanneet päätä, paitsi ehkä ihan toisessa merkityksessä.  Kiinnostuneisuuteni puutteen vuoksi opintomenestys ei tyydyttänyt minua itseäni, joka olin tottunut kuulumaan luokan parhaimmistoon. Paperilla menestys näyttää toki ihan kelvolliselta, mutta kun taustalle lisätään arvosanojen onttous, en tunne kelpaavani mihinkään työhön, jota minun koulutuksellani olisi saatavilla. Ja työhön, johon tunnen kelpaavani, olen ylikoulutettu.

En tiedä, onko nykyajan lukiolaisilla selvemmät sävelet, mutta tippa tulee linssiin kun mietin itseäni. Enhän tiennyt mistään opinnoista yhtään mitään. Jälkikäteen ajatellen mielenkiintoisimmat työt seuraavat arkipäiväisen kuuloisista opinnoista. En koskaan edes harkinnut kauppakorkeakoulua - sinnehän menivät  ne suositut, muodinmukaisesti pukeutuvat tytöt, ne menestyvät. En ehkä harkitsisi nykyäänkään, mikä hieman harmittaa. Lääketiede olisi kiinnostanut, mutta lääkärin ammatti ei. Enkä sitä paitsi uskonut pääseväni sinnekään. Ikään kuin se nyt olisi jotain rakettitiedettä, sinne pääseminen. Ja sitä paitsi kolmannes luokkatovereistani pyrki lääketieteelliseen, en halunnut seurata massaa. Kuten nykyäänkin - jos se kiinnostaa kaikkia, en jaksa tutustua asiaan.