Tuli tuosta edellisen entryn lopetuksesta mieleen koululiikunnan älyvapaus, joka nyt ei varmaan ole juuri kenellekään uutta. Tietysti voisi vetää "happamia, sanoi kettu" -kortin, sitä en kiistä.

Kertauksena oma "urani". Olin mielestäni ihan tavallinen lapsi ja liikuntatunnit olivat minulle tunteja tuntien joukossa kaksi ensimmäistä vuotta koulussa.Sitten saatiin numerotodistukset, jossa liikunnan kohdalla komeili seitsemän  ysien ja kymppien joukossa. Olin aika tyrmistynyt. Seuraavissakin todistuksissa seiska pysyi vaikken tuntenut itseäni sen huonommaksi kuin muutkaan. Kolmannen seiskan jälkeen totesin, etten taida olla liikuntaihmisiä. Ihan ääneen sanoin papalle. Kolmessa vuodessa koululiikunta oli saanut aikaan juuri päinvastaisen tuloksen, kuin mihin pyritään. Tai niin ainakin itse näen, että tavoitteena on opettaa harrastamaan liikuntaa läpi elämän ja vielä nauttimaankin siitä. Vaikkei nyt niin valtavan etevä siinä olisikaan.

No, sain minä ala-asteen aikana pari kertaa kahdeksikonkin todistukseen. Silloin, kun liikuntanumero perustui yleisurheiluun ja onnistuin hyppäämään korkeutta, kun olin 20 senttiä muita pitempi. Yhtä huono kuin ennenkin siis. Nämä urheilusuorituksiin perustuvat liikuntanumerothan olivat juuri niitä oivallisia: pannaan lapsi kylmiltään hyppäämään korkeutta, pituutta, heittämään palloa ja juoksemaan aikaa ja kirjataan tulos ylös. Ei kannata vihjaistakaan siitä, mitä pieni harjoittelu voisi saada aikaan. Ja parasta liikuntaahan toki on kun kerran kaksi viikossa hyppää kepin yli.

Okei, jos tarkastellaan objektiivisesti: monet kehon yksinkertaista vaikeammista liikkeistä ovat edelleen minulle vaikeita. Kasvoin reippaasti pituutta ala-asteella ja olin kömpelö. Ala-asteen loppuvuosina liikuntanumero oli tehnyt tehtävänsä: minun ei tarvinnut enää edes yrittää. Varmaan olin seiskan oppilas, mutta sen seurauksena ei todellakaan tehnyt mieli harrastaa liikuntaa. Toisaalta, tuskinpa muutenkaan olisin harrastanut.

Onneksi sitten lihoin kun pituuskasvu loppui. Piti alkaa harrastaa liikuntaa. Vähensin rasvat ja sokerit nollille ja jumppasin Jane Fondan kanssa sekä hölkkäsin sisällä paikallani. Ulos en kehdannut kun en jaksanut. Laihduinkin. Tuli syksy, alkoi koulu ja aika väheni, samoin liikunta. Uimassa sentään kävin kuureittain.

Muutama vuosi myöhemmin keksin aerobicin. Kaupungin urheiluseuran vuosimaksulla sai käydä niin monessa jumpassa viikossa kuin vain ehti, ja minähän kävin. Ja tykkäsin. Jossain vaiheessa opin lenkkeilemäänkin. Sitten lähdin opiskelemaan. Ei ollut yhtä halpoja jumppia. Ei ollut vanhaa ihanaa lenkkipolkua vaan järkyttävän mäkinen Suolijärven lenkki. Ja uudet kaverit, uudet bileet.

Ja taas tuli painoa. Pari vuotta myöhemmin piti suorittaa korjausliike. Suolijärvi tuli tutuksi, samoin uimahalli.

No, näitä aikuisiän juttuja olen turissut joskus syksylläkin. Nyt liikunta on jo puolipakollista, pääsee pois kotoa ja olo paranee. Ja siluetti. Ja kavereittenkin kanssa voi harrastaa. Mutta olisihan tämä voinut päättyä toisinkin.

Mies on ollut koululiikunnassa suunnilleen samalla tasolla kanssani. Ja nyt esikoinen näyttää tulleen minuun. Tässä on vielä jokunen vuosi aikaa hioa strategiaa ennen kuin hän menee kouluun. Energiaa ja tarmoa on kuin pienessä kylässä, mutta jos vaaditaan vähänkään taitoa, kuten suksilla tai luistimilla, ei tule mitään. Voisikohan noita koululiikuntatraumatisoitumisia jotenkin estää?