En ehkä ole ihan tyypillisin tunnesyöjä, mutta stressaantuneena syömishinku iskee, lähinnä leivän ja sokerin. Leivän tarve iskee yleensä ihan arkisissa stressitilanteissa, sokerin tarve hyökkää, kun tilanne on aavistuksen normaalia ahdistavampi. Esimerkiksi äitiys- ja hoitovapailla kun lapsilla oli huono päivä, lohduttauduin sokerilla. Eikä ole
kuin reilu kaksi vuotta kun oikein hätkähdin - kuljin töissä hieman stressaantuneena kokoushuoneen ohi ja kurkin, olisiko sinne jäänyt pullaa. Ei ollut, mutta pöydällä oli kulhossa sokeripaloja. Hetken harkitsin jopa sokeripalan nappaamista. Minulla ei ole tapana syödä sokeria sellaisenaan, ja kyllä tuo makeanhinku kerrankin pysäytti.


Paras tapa hyökätä syömisten kimppuun on varmasti ruokapäiväkirja - jos sellaista muistaa pitää, on rehellinen ja kirjaa vielä annoskootkin ylös. Kun näkee paperilla, mitä syö, on helppo arvioida, mikä syömisestä on turhaa, ja missä kohtaa olisi kannattanut syödä jotain muuta, ettei mielitekoja tule. Ilman päiväkirjaakin tiedän kyllä, että aamupäivä sujuu kohdallani hienosti, lounasjan jälkeen jää usein pieni nälkä, jonka kanssa saatan selvitä syömällä suunnitellun välipalan iltapäivällä, mutta lähes poikkeuksetta, kun tulen kotiin, hyökkään leipäkaapille. Silloin, kun päivällinen on lämmittämistä vaille valmis, saattaa leivän pupellus jäädä väliin, mutta vatsaan jää leivän kokoinen kolo, jota ei täytä (muka) muu kuin leipä. Ja jos jotain todella hyvää tekemistä ei ole, napsin kaapista jotakin koko illan. Luulen, että minulle sopii parhaiten "älä syö kello 18 jälkeen". Se on ainakin joskus toiminut. En tarvitse iltapalaa. Jos en päivällistä ehdi ennen kuutta syödä, voisin syödä sen, mutta siihen saa loppua.

Yksi äideille tyypillisistä paheista lienee "syöminen pois". Lasten lautasilta napsin arvokkaimmat tähteet, eli vihannekset ja lihan, ja lapsilta jääneet leivänkannikatkin pistän surutta suuhuni. Joskus on myös ihan pakko syödä pois jääkaapista jotakin, joka vanhenee lähiaikoina. Yksi tapa tietysti on antaa lapsille pienempiä annoksia, mutta kyllä heidän annoksensa jo aika pieniä ovatkin. Leivät tulevat useimmiten vakiokoossa. Parempi maassa kuin jumalattoman suussa sopii tähän varmasti mainiosti, mutta kun tuhlaaminen on niin hirveää.

Uusin syömistapa, josta haluan eroon heti kättelyssä, on ajatus ruoan parantavasta voimasta. Ei sitä varmastikaan käy kiistäminen, ruoka on voimaa. Nyt olen useana iltana lopen uupuneena löytänyt itseni pohtimasta, mitä syömällä saisin itseni virkistymään. Kaikkea kaapista löytynyttä taisin ehtiä kokeilemaan, ennen kuin tajusin, ettei ruoka ole avain kaikkeen: uupumiseen saa avun lepäämällä.

Mikään ei yleensä muutu kertaheitolla, eikä yleensä moni asia yhdellä kertaa. Yhden ohjeen mukaan voisi ensin harjoitella oikein syömistä aamupalalla, ja siitä sitten eteenpäin. Kun aamu sujuu, voi ajatuksen siirtää seuraavaan ateriaan joka ei toimi, eli lounaan jälkeiseen välipalaan. Ja kun yksi päivä sujuu hyvin, on aika sanoa kiitos ja kääntää katse seuraavaan päivään. Päivän haaste siis selvitä yksittäisellä välipalalla päivälliseen saakka. Tavan muodostumiseen kuluu yleensä kuukausi. Kuukautta kohti päivä kerrallaan, ja jos jää yksi päivä välistä, niin siitä viis, vaan heti takaisin ratsaille.