Vietettiin viikonloppua mummolassa, lasten siis. Reissu tulikin sopivaan väliin, sillä huomenna on määrä luovuttaa Michael Pollanin Oikean ruoan puolesta seuraavalle lukijalle, ja automatkalla(*) on aina hyvä lukea rästikirjoja. Kirja TODELLA avaa silmiä, se on hieno kokemus, ja paljon havainnollisempi kuin Petos lautasella, joka käsittelee osin samoja teemoja.

Jotenkin aina kuvittelen, että kaikki muut tietävät nämä asiat jo, mutta kirjoitetaan vaikka ihan itselle muistiin, ja toivottavasti joku muukin saisi jotain irti. Kirja alkaa sanoilla: Syö ruokaa. Sopivasti. Lähinnä kasviksia. Loppukirja käsittelee sitä, mitä tämä tarkoittaa.

Epätoivo iskee kun yritän alkaa kertoa kirjasta. Varmasti jokainen meistä on törmännyt siihen hämmentävään ilmiöön kuin ravitsemussuositukset ja -tutkimukset. Syö paljon viljaa, vähän rasvaa, jonkin verran lihaa ja kasviksia. Muista omega-3, kolesteroli, antosyaanit, flavonoidit, vitamiinit, hivenaineet ja niin edelleen. Kahvi on terveellistä, kahvi on epäterveellistä. Suklaa on epäterveellistä, suklaa on terveellistä. Rasva, kauraleseet, marjat, kalat, Ja niin edelleen, ja niin edelleen.

Mistä rasvapaniikki lähti? Yhdysvalloissa oltiin laatimassa uutta ravitsemusohjetta. Jo 1900-luvun alussa oli huomattu, että kulttuureissa, joissa ruokavalio perustui kasviksiin, oli huomattavasti vähemmän sydän- ja verisuonisairauksia, diabetestä, syöpää, verenpainetautia. Oli myös havaittu, että kun toisen maailmansodan aikaan liha ja maitotuotteet olivat olleet säännöstelyn alla, väestöllä oli vähemmän sydän- ja verisuonitauteja. Toimikunta oli julkaisemassa suositusta, että lihan ja maitotuotteiden käyttöä tulisi vähentää. Vaan mitä sanoivat suuren maan lihan ja maidon tuottajat ja jalostajat? Eihän nyt tuollaisia sovi sanoa, heiltähän menee elinkeino. Aikansa pyöriteltyään toimikunta keksi: sanotaan, että kannattaa valita vähemman tyydyttyneitä rasvoja sisältäviä eläinkunnan tuotteita. Amerikan lääkäriyhdistys varoitti, että tästä voi olla tuhoisia seurauksia kansanterveydelle, mutta suositus julkaistiin vuonna 1977. Ohjelmaa esitellyt ravitsemustieteilijä murjaisi julkistamistilaisuudessa: Ei pidä kysyä, miksi meidän pitäisi muuttaa ruokailutottumuksiamme, vaan miksi ei. Huokaus.

Seurauksena rasvojen osuus kokonaiskulutuksesta laskikin 42 -> 34 prosenttiin - mutta absoluuttinen määrä pysyi suunnilleen samana. Viesti, jonka kansa oli sisäistänyt, oli: syö enemmän vähärasvaista ruokaa - ja niin sitä sitten oli syötykin. Hienoa.

Tämä oli vain yksi esimerkki siitä sekasotkusta, joka Yhdysvaltain lainsäädöntö ja maataloustuotanto ovat onnistuneet aikaansaamaan. Huomiotta oli jätetty esimerkiksi se, että sodan aikana myös bensiiniä säännösteltiin ja ihmiset kävelivät enemmän paikasta toiseen. Huomiotta oli jätetty se, että rasva on elintärkeää ihmiselle, eikä mikä tahansa rasva. Huomiotta oli jätetty se, että maatalouden tuottavuutta oli kehitetty laadun kustannuksella. Minulle selvisi, miksi luomu on parempaa kuin keinolannoitettu: keinolannoituksessa lisätään maaperään vain tärkeimpiä ravinteita typpeä, kaliumia ja fosforia. Näillä saadaan toki sato rehottamaan, mutta kun kasvit kasvavat nopeasti, ne eivät ehdi kerätä itseensä harvinaisempia mineraaleja kuten seleeniä, sinkkiä, rautaa ja magnesiumia. Lisäksi, kun nuo suuret ravintoaineet saadaan helposti läheltä maanpintaa, tehokasvatettu kasvi ei kasvata pitkiä ja vahvoja juuria, joilla saisi noita ravinteita syvemmältä maaperästä. Teholannoituksessa ON jotain huonompaa verrattuna luonnolliseen kasvuun.

Oma lukunsa on ravitsemustutkimus. Yleisesti ravitsemustutkimuksessa seurataan yhtä tekijää, vaikka omega-3:a, huomioimatta mitenkään, mitä muuta ihmiset syövät, ja mistä he omega-kolmosensa saavat. Kuitenkin esimerkiksi täysjyväviljaa käyttävät ihmiset ovat terveempiä kuin ihmiset, jotka saavat seuraavat täysjyväviljan ainesosat muista lähteistä: ravintokuidut, foolihappo, fytiinihappo, rauta, sinkki, magnesium ja manganeesi. Mikä näistä oli se juttu? Mitä muut täysjyväviljaa syövät ihmiset syövät? Ja miten sen saisi ilmi? Esiteltiin pitkittäistutkimuksen ravitsemuskysymyksiä, joissa tiedusteltiin kolmen viimeisen kuukauden ajalta, syötiinkö sitä, missä se paistettiin, kuinka monta annosta kutakin vihannesta syötiin. Lihan kohdalla kysymykset olivat nolostuttavia: lomake oli ilmeisen vanha, ja siinä 100g liha-annos on keskikokoinen. Amerikkalainen liha-annos on helposti kaksin-, kolmin- tai jopa nelinkertainen. Jos referenssinä on noin pieni annos, kuinka todennäköistä on, että vastaaja valehtelee liha-annoksensa koon huimasti alakanttiin? Ja näitten perusteella sitten vedetään johtopäätöksiä.

Suosittelen tätä kirjaa ihan jokaiselle. Se on todella hauskasti kirjoitettu, ainakin jos pitää kuivasta huumorista. Erimerkiksi eräskin alahuomautus kirjassa kertoi, kuinka kun amerikkalaisten viljelykasvien ravintoainepitoisuuksien pieneneminen tuli ilmi, maataloustuottajien lehti Pucker lausahti, että se saattaa olla alalle hyväksikin: nyt ihmisten on syötävä enemmän saadakseen samat ravintoaineet. Onpa kätevää :)

Nyt lukemaan kirja loppuun, huominen on ihan liian pian.

 (*) Kyllä. Yksityisautoilemme hävyttömästi. Lasten kanssa junaan sulloutuminen ahdistaa yli kaiken, vaikka lapset varmasti riemuitsisivat tästä. Itse asiassa jo ilman lapsia junamatkailu alkoi jo vähitellen ahdistaa siirtymineen. Lisäksi tarvitsemme autoa päästäksemme purjeveneelle (ei sentään moottori-), ja kun se kerran on, on taloudellisempaa käyttää sitä kuin junaa ja taksia.