Aamulla herättyäni ehdin loikoilla hetken ja oivalsin, mikä pässinpää olin ollut. Oikea lonkka on kipeä, oikean lonkan SI-nivel ei liiku kunnolla, ja mitä minä teen? Makoilen yhdeksättä vuotta mukavan jäykällä futonilla sillä samaisella oikealla kyljellä, jolle puoliso minut kääntää ja vetää kainaloonsa. Futon siirtyi muualle sängystäni, onneksi on muitakin patjoja tähän hätään.

Kolmas raaka päivä menossa. En tiedä, oliko tämä hyppäys liian rankka, jotenkin hassu olo on. Vähän poissa keskilinjalta. En tiedä oikein itsekään, mitä sillä tarkoitan, mutta katsotaan nyt, ei olo mitenkään liian paha ole. Tänään nautin lounaaksi pinaattikeittoa Ilon Pisaran ohjeella, ja herkkua oli. Ohjeessa ei lue vettä, mutta laitoin kaksi desiä, eikä siitä kyllä olisi mitään ilman sitä tullutkaan. Kunhan kevät saa ja tomaatit kasvavat, gazpacho tulee jälleen ajankohtaiseksi. Tässä keitossa oli jotain samaa vaahtomaisuutta kuin hyvässä gazpachossakin. Tuskin maltan odottaa.

Katsastelin vähän maailmaa täältä koneelta käsin ja löysin kaksi juttua. Ensimmäinen on aika hassu kuvaus amerikkalaisesta ruokavaliosta, surullinenkin. Ja muistuttaa, että Michael Pollanin Oikean ruoan puolesta marinoituu edelleen kirjahyllyssä. Toinen herättää ajatuksia ylensyömisestä ja nälästä. Vaikka tiedänkin, ettei ruoka tänäänkään siirry nälänhädästä kärsiville alueille nirsojen lasten lautasilta, näen mielessäni ne ihmisrauniot, joiden elämän sisältö on ahtaa napaansa ruoka, jonka muut heille kantavat - liikuntakyky on mennyt jo kymmeniä kiloja sitten.

No, sellaista se on, eiköhän maailma tästä johonkin suuntaan liikahda. Nyt pitää ruokkia omat suursyömärini, ne kasvuikäiset.