Koko viikon on taas ollut hirveä rumba päällä, vaikka minulla piti olla paljonkin kirjoitettavaa. Nyt pää on taas ihan tyhjä.

Viikonloppuna olimme vanhemmillani. Tarkoitukseni oli kysyä isältäni, joka oli jo sitä mieltä, että jos löydämme jonkun toisen mukaamme venekimppaan, he voisivat luopua veneilystä. Otaksuttavasti, koska on hän on liian lihava nauttiakseen purjehtimisesta, tai koska veneen ahtaat tilat ja hankala kulkeminen ovat vaikeaa tuhdin repun kanssa. En nyt suoraan saanut kysyttyä näin, mutta asiasta puhuttiin. Huomautin, että minun ikäisenäni hän oli vielä ollut normaalipainoinen. Hänen mielestään asia johtui siitä, että lapsuudessaan hän sai niin vähän ruokaa, koska heitä oli monta lasta pöydässä, ja ennen lihomistaan olimme taloudellisesti niin tiukoilla. Ja että hänellä on vain sellainen aineenvaihdunta ja että hän ei laihdu mitenkään. Hän kyllä tietää erittäin hyvin, miten laihtuisi, enkä ymmärrä, miksi ihmisen olisi käytettävä kaikki ylijäävä raha ruokaan ja viinaan. Hän vain uskottelee itselleen, että ei syö liikaa. Huolestuttaa, onko minullakin tuo sama edessä? Syön itsekin aika nautinnolla ja niin paljon kuin huvittaa, ja niin, jos nyt tässä tulisikin vain kilo vuodessa lisää, niin kolmenkymmenen vuoden päästä se on sitten 30 kiloa (okei, isä on minua vain 21 vuotta vanhempi). Kaipa minunkin pitäisi jostain luopua.

Aika huolellisesti isä kyllä sulkee silmänsä tosiasioilta. Hän huomautti vielä, että ennen kuin meillä oli autoa, hän joutui pyöräilemään töihin joka päivä. Niin, ei kai sitä mikään nytkään estä? Tai juuri nyt ne kilot kyllä estävät. Missä mahtaa mennä raja, että henkilö on liian pulska pyöräilemään?

Lapsille on jostain syystä kasautunut tähän väliin hirveästi pieniä juttuja päiväkodilla, on vasukeskusteluja ja naamiaisia ja pelejä ja valokuvauksia. Minulle nämä tuottavat jostain syystä ihan hirveän stressin, pitää olla täsmällisesti paikalla ja varusteet oikein. Työkiireitten päälle tämäkin vielä ja tuntuu että ratkean liitoksistani. Ja stressiähän sitä yrittää aina paikata syömällä vähän sitä ja vähän tätä. Maanantaina muistin, että on eräs toimivampikin tapa, vedin lenkkarit jalkaan ja painuin tihkusateiseen metsään lenkille. Juoksulenkki minulla oli mielessä, mutta oli jotenkin niin ihanaa saada sitä pientä tihkua kasvoille, että ensimmäiset kymmenen minuuttia vain kävelin ja nautiskelin. Sitten otin muutaman hyppelyaskeleen ja lähdin juoksemaan. Pisimmän ylämäen jälkeen otin vielä uuden nautiskelukävelyn, ja seuraavasta alamäestä juoksin reitin loppuun. Kyllä oli hyvä mieli, ja menen toistekin! Toinen toimiva stressilääke on aikido, mutta siihen menee enemmän aikaa ja sitten on taas sidottu aikatauluihin. Hyvä että on vaihtoehtoja :)

Hyvä henkilökohtainen ystäväni (no ei ihan) Isabel de los Rios lähetti maanantaina sähköpostia ruokavaliosta, joka parantaa selkäkivun. Uskottavalta kuulosti, nuo rakkaat viholliset vehnä, sokeri, kahvi, alkoholi, maitotuotteet ja lisäaineet ylläpitävät tulehdustilaa lihaksessa. Päätä on viime ajat särkenyt niin, että yritän ihan varovasti päästä eroon kahvista, noista muista on jo vähän helpompaa. Viimeksi juuri vuodatin, että olooni ei vaikuta mikään ruokavalio, joten motivaatio luopua paheista lopullisesti on heikko, mutta jos selkäkipu hellittää niin sitten!