Hurlumheiviikot edessä. Lapset täyttävät vuosia ja pikkujoulusesonki pyörähtää käyntiin. Lisää soppaan vielä baletin joulunäytös ja alkaa olla sietokyky äärirajoilla. Mummuja ja pappoja tulee ja niille tarjotaan ruokaa ja MINÄ HALUAN aina tehdä kaiken niin vaikeasti...

No, esikoisen synttärit on Hoplopissa, siinä vähän pääsee helpommalla. Toivottavasti.

Jäi tiistaina aikido väliin, kun akupunktiohoitaja suositteli, että en mene. Käytin sen ajan sitten ankaraan shoppailuun, en ihan usko, että hän tarkoitti tätä...Vähän harmitti, kun en pääse viikonloppunakaan, mutta nyt on sitten näin. Onneksi tänään oli hienot ja vauhdikkaat treenit, ja onneksi palasin sinne vuosi sitten. Kyllä aikidosta vaan saa potkua elämään, ja jos saisin, kävisin ehkä treeneissä joka päivä, vaikka muuten ahdistaakin, jos joutuu parina päivänä viikossa kissanristiäisiin taikka muihin.

Matkalla aikidoon olen lueskellut lama Ole Nydahlin kirjaa Entering the Diamond Path. Aika sähköistävää luettavaa. Tyyppi oli ollut kuusikymmentäluvulla aika sisällä Kööpenhaminan huumepiireissä ja kokeillut vähän kaikkea. Sittemmin hän oli (huumeiden salakuljetus-)matkoillaan osunut Nepaliin, tuntenut syvää vetoa palata ja hakeutua buddhalaisten opettajien pariin. Nämä olivat tunnistaneet hänet ja hänen vaimonsa uudelleensyntyneiksi suojelijoiksi. Kuulostaa ihan humpuukilta, mutta se uppoaa tämänhetkisiin tuntemuksiini kuin kuuma veitsi voihin. En tiedä, miksi tämä on niin kiehtovaa. Itse olen palannut buddhalaisuuden puoleen, koska uskon, että se on tapa päästä rauhallisempaan mieleen ja tyytyväisempään elämään. Miksi nämä korkeaenergiset jutut sitten jaksavat kiehtoa, en tiedä.