Mikähän siinä on, että kun olo on kurjempi, ei tee mieli kirjoittaa? En minä pepullani ole kuitenkaan istunut, vaan tehnyt kaikenlaista. Mutta jäin taas kerran koukkuun flashpeleihin, mikä on aina herätys siihen, että nyt ei ole kaikki kunnossa. Nuo pelit ovat vain niin täydellistä ajan haaskausta, ja minulla on kyllä muutakin tekemistä.

En ole päässyt aikidoon viime aikoina kuin kerran viikossa. Surkeaa. Oli flunssaa, puoliso oli sairaalassa, lapsilla on harrastuksia ja viikonloppuna on laitettu venettä. Mutta sitä hienompaa on niillä kerroilla, jolloin pääsen. Ja salilla käymistä ei voi estää muu kuin flunssa. Siitäkin tykkään taas kuin hullu puurosta. Olen nyt vähän yrittänyt varoa selkääni, mutta kyllä askelkyykkyjäkin aina voi tehdä, kun muistaa käyttää niin vähän painoja, että pystyy pitämään lantion suorassa. Tykkään nostella isoja painoja, voi olla itseensä tyytyväinen kun jaksaa.

Ensi viikonlopun meditaatioleiri jää nyt ilmeisesti väliin. Toki sinne voi edelleen mennä, edullisen ilmoittautumisen aika vain meni jo umpeen, mutta rahaahan se vain on. Työkaverin kanssa keskusteltiin hieman tähän liikeeseen liittyvistä epämääräisyyksistä ja hän oli sitä mieltä, ettei tahdo olla missään tekemisissä sen kanssa. Minä taas...parempaakaan ei nyt ole tarjolla, ja tähän liittyy silti monia hyviäkin asioita. Joudunko aivan harhapoluille jos jatkan? Joudunko harhapoluille jos en jatka? Toisaalta korostetaan opettajan merkitystä. Ehdinhän minä löytää opettajan vielä myöhemminkin - mutta tätä opettajaa en ole vielä edes tavannut. Voinko muodostaa mielipiteen henkilökohtaisen tapaamisen perusteella? Ehkä jatkan meditaatioita, joita olen tähänkin mennessä tehnyt, ja etsin uutta samalla.

Näitä pohtiessani löysin kirjaston uutuushyllystä Deepak Chopran romaanin Buddha. Toivottavasti se tuo jotain ajatuksia. Romaani on kuvitteellinen tarina Siddhartha Gautaman elämästä . Deepak Chopraan voisi tutustua lähemminkin. Kirja kerrallaan, kirja kerrallaan :)

Kyllä muuten on pienestä kiinni hyvä olo. Olen tuntenut itseni jo jonkin aikaa alakuloiseksi ja itkuiseksikin. Maanantaina tajusin, ettei minulla ole aavistustakaan erään lääkereseptin sijainnista - toisin sanoen se ei ollut siellä missä piti, eikä myöskään laukussani, jonne arvelin sen laittaneeni jo valmiiksi. Jouduin purkamaan kodin kaikki epämääräiset paperikasapesäkkeet - löytämättä etsimääni. Mutta se virkisti minua aivan uskomattomasti. En ollut enää voimaton! Aamusella löysin reseptin takkini taskusta.