Alkusyksy on mukavaa aikaa, pyöräilin tänään töihin, vaikka lähtiessä näytti todella sateiselta. Sade kyllä laantui ihan tihkuksi, ja matka meni mukavasti. Ensimmäiset keltaiset lehdet tiellä toivat mieleen mukavia syysasioita, niitä, joista syksyssä pidän. Tunnelmia.

Mieliala on silti menossa alamäkeä. Luultavasti en vain nuku tarpeeksi, ja hormonikiertokin saattaa olla siinä vaiheessa. Pukuhuoneessa kun vaihdoin pyöräilyvaatteita toimistolookkiin, huomasin sitten, etten ottanut sisänkenkiä mukaan. Epätoivo oli iskeä ja itku. Ei täällä kyllä paljain jaloin voi olla, eikä omien märkien jättikokoisten skeittikenkienkään laittaminen tullut kysymykseen. Lainasin sitten ilman lupaa yhden vaatekaapin päälle hyvin taakse työnnetyt sandaalit. Vaikuttivat suhteellisen hylätyiltä, tosin pölyä eivät vielä olleet keränneet. En ole vieläkään ihan päässyt yli siitä, mutta hassu juttu sattui. Kävelin työhuoneeseeni avoimen kokoushuoneen ohi, ja vilkaisin ohimennessäni sisään. Huomasin ajattelevani, olisikohan sinne jäänyt jotain kahvileipiä, ja nähdessäni sokerikipon, olin jo menossa napsaisemaan palasen. Tai siis puolittain ajatukseni oli että tekisin niin. Miten niin lohtusyömista ;) En sentään niin alas ole vajonnut, että söisin sokeripaloja, ja oikeasti makeannälkä on kadonnut lähes tyystin. Se taisi olla jokin vanhojen tapojen mieleentuoma päähänpisto.

Vanhat tavat ovat kyllä sitkeitä. Teini-iässä isääni häiritsi hirveästi minulle (ja myöhemmin sisarelleni) kertyvä paino - ikään kuin hänellä olisi siihen varaa, kun oma paino ylittää reippaasti sata kiloa. Hänelle tuli tavaksi huomautella joka kerta kun hain jotain syötävää. Mistä seurasi, että minulle tuli tavaksi hakea joka kerran syötävää, kun isä lähti asunnosta. Tämä tapa jatkui vuosia. Tiedostin sen vasta asuttuani solussakin jo useamman vuoden: menin edelleen jääkaapille, kun kämppis lähti kotoa.